Sotkumia

Blogin kullakin kirjoittajalla on omat vahvuutensa ja mieltymyksensä: kuka kirjoittaa runoja, kuka satuja ja tarinoita, kuka paikallishistoriaa ja tiedettä, kuka proosaa.

Kadonnut sinappi, joulutarina

Anna tuli tuohtuneena olohuoneeseen ja katsoi Samia.

– Ei oo sinappia!

– No ihan varmasti on. Itse vielä ostin. Turun sinappia, iso tuubi. Muistan ihan varmasti.

– Ihan ja ihan. No nyt sitä ei kuitenkaan ole missään. Mä katsoin joka paikasta.

– Ei oo totta.

Sami meni keittiöön. Penkoi läpi jääkaapin ja ruokakaapit. Tuloksetta.

– Onkohan se jäänyt kassalle? Sami mietti silmät kiinni ja näki kätensä tarttuvan sinappituubiin.

– Kyllä mä sen ostin ja mielestäni panin kassiinkin.

– Mielestäsi? Ei tää mikään mielipidekysely ole! Mitä se sun mielipitees auttaa, kun sitä sinappia ei vaan ole. Aina tämmöstä. Jostain se sinappi on nyt hankittava, eihän joulusta tule muuten mitään. Eikä mikään paikkakaan oo enää auki.

– Aina joku on. Älä nyt hermostu. Äkkiä me Samuelin kanssa kipastaan jollain huoltiksella.

– Aha, vai kipasette? Meinaaks sä, että mä jäisin tänne yksinäni laittamaan kaikki ruuat, kun te lähdette poikien kesken sinapin ostoon? Mitähän siitäkin tulis? Molemmat ette kyllä lähde, sanoi Anna ja katsoi Samia syyttävästi.

– No…

– Mä voin mennä. Minne mä meen? Huusi Samuel olohuoneen puolelta.

– Noo…? Sami katsoo Annaan etsien hyväksymismerkkiä, jota ei näkynyt. Päinvastoin nainen vaikutti perin juurin loukkaantuneelta.

– Et varmasti mene! Anna huusi Samuelille, – Mitä säkin oikein meinaat, etkö sä mitään ajattele? Anna sähisi miehelleen.

– Lähettäisit sen yksin jouluyöhön. Eihän ulkomaalainen voi tuonne yksinään lähtee toikkaroimaan, turpiinsahan se siellä saa. Sinä saat lähteä, hän tokaisi ja ryhtyi kiivaasti kuivaamaan pesemiään viinilaseja.

– No, sama se.

Samilla oli omituisen syyllinen olo vähän kaikesta, vaikkei hän ymmärtänyt miksi? Oliko kadonnut sinappi hänen syytään? Eikö hän ymmärtänyt mitään? Oliko joulu piloilla? Ilta oli täynnä outoja draaman aineksia, joita hän ei tunnistanut.

Eteisessä Sami veti takkia niskaan. Anna tuli perässä jo suopeammalla mielellä ja sitoi hellästi kaulahuivin Samin kaulaan. Sami tavoitteli autonavaimia taskussaan.

– Ethän sä voi ajaa. Sä joit glögiä, sanoi Anna, kietoi kätensä Samin kaulaan ja painoi itsensä tiiviisti kiinni mieheen, suuteli tavalla, jonka olisi pitänyt johtaa johonkin muuhun kuin kylmään jouluiltaan. Työnsi sitten miehen ovesta rappukäytävään.

Kylmä viima puhalsi mereltä ja piiskasi lunta terävästi. Sami käveli pitkin Linnankatua keskustaan päin. Onneksi oli takatuuli. Jossain kolkutti kuitenkin ajatus paluumatkan vääjäämättömästä vastatuulesta.  Kävellessään Sami arpoi pitäisikö lähteä joen yli Kaskenkadun Nesteelle vai tasan toiseen suuntaan Koulukadun ABC:lle. Kumpi mahtaisi olla lähempänä? Olisiko kumpikaan edes auki? Sami nosti kaulukset pystyyn, veti piponsa syvemmälle päähän ja hartiat korviin. Oli niin tai näin, matka oli pitkä. Liian pitkä, hän mietti, ja epävarma. Entä jos hän lopulta pääsisi perille vain nähdäkseen ovessa lapun, jossa toivotettaisiin asiakkaille hyvää joulua ja tervetuloa taas huomenna, joulupäivänä kello 12.00?

Sami teki täyskäännöksen. Vastatuuli piiskasi todella ilkeästi terävää pakkaslunta kasvoihin mutta päätöksen tehtyään mies kestää mitä vain. Hän jopa ihaili lumeentuvaa jokivartta, jonka partaan valot saivat eloon. Vesi oli vielä mustaa mutta alkoi jo selvästi kohmettua pakkasen vaikutuksesta, laineet kävivät jähmeämmiksi. Tällä kelillä joki saattaisi jäätyä jo ennen vuodenvaihdetta.

Rappukäytävässä Sami hieroi kylmiä käsiään toisiinsa ja irvisteli naamaansa saadakseen viiman jäädyttämät ruumiinosat lämpiämään. Hän arpoi nimiä mustalla nimitaululla ja tajusi, ettei tiennyt muista asukkaista juuri mitään vaikka oli asunut talossa viisi vuotta ja mietti, keneltä voisi lainata sinappia. Ketkä olisivat edes kotona? Tietysti kotona olevilla oli jo varmasti joulunvietto täydessä käynnissä, voisiko heitä häiritä? Hän päätti kuulostella ovien takana, miltä ilmapiiri vaikutti.

Kolmas kerros, Mäkimaa. Nimi kuulosti jotenkin tutulta. Olikohan hän tavannut tämän ihmisen tai ehkä nämä ihmiset jossain? Olivatko jotkut kasvoista, joita hän rappukäytävässä tervehti, tämän oven takana? Sami painoi korvansa oveen, muttei kuullut mitään. Vai kuuliko hän sittenkin jonkinlaista rapinaa, lahjapapereistako? Sami kumartui kontilleen oven eteen ja raotti varovasti postiluukkua.

– Au! Ai saatana, Sami kiroili lähes äänettömästi ja painoi kädellään kipeää poskea, johon kissa oli raapaissut ikävästi vuotavan haavan. Oven takaa kuului kissan matalaa kurinaa. Viereinen ovi avautui ja Sami tuijotti postiluukun ääressä kykkien häntä tarkkailevan pienen, hauraan mummelin violettina aaltoilevan permanentin satumaista kimallusta. Aivan kuin Helinä-keiju olisi tullut vanhaksi.

– Ei se neiti ol ny koton, Helinä sanoi kirkkaalla äänellä, – Ootte jotenki tutun näköne. Ette sunkkas te olekki se sama hyväkäs, jonk neiti juur viime viikol heitti pihal ja kiäls koska enä naamatans näyttämäst. Vaik see oli kyl komeempi, pitkä ja tumma.

Tuskin tässä voi enää pahemmin itseään munata, ajatteli Sami ja nousi ylös lattialta. Hän otti käsi ojossa askeleen kohti mummoa, joka pelästyneenä pakeni ovenrakoon.

– Lehmusto. Hyvää joulua, sanoi Sami ja seisoi käsi ovea kohti sojottaen. Mummo ujutti laihan, maksaläikkien ja luomien täplittämän kätensä oven kapeasta raosta. Pitkät laihat sormet olivat täynnä suuria sormuksia ja Sami mietti, miten noin heiveröinen mummo jaksoi edes nostaa noin raskaasti koristeltua kättä.

– Hyvää jouluu vaa, sanoi rouva silmät sirkeinä loistaen. Hän oli vainunnut mahdollisuuden.

– Kun ei ollutkaan sinappia, töksäytti Sami hämillään.

– Niin, ei varmaan ookka, ku se on vallan kasvissyäjä –  toi tyttö.

Samilta meni hetki tajuta, että mummo edelleen yhdisti hänet naapurinsa kelvottomaan poikaystävään.

– Ei, kun olisin lainannut.

– Ei sil rahaakan oo, vuakraki ain myähäs.

– Siis, ei, kun olisin vaan halunnut lainata sinappia, kun unohdin sen kai sitten sinne kauppaan, vaikka olinkin varma etten, mutta vaimo väitti niin, ja ajattelin etten lähtis huoltoasemalle asti, jos ei se olekaan auki vaikka, ettei nyt joulu sitten vallan menis piloille…

– Lopettakkaas ny hyvä miäs tommone selittely. Naiset ei tykkä, ku miähet selittä. Miähe on oltava jämpti ko näkkileipä eikä mikkän taikina.

Mummo avasi oven ja veti Samin tämän edelleen ojennettuna olevasta kädestä sisälle asuntoonsa. Asunto oli hämärä ja kuuma. Kaikkialla paloi kynttilöitä. Piironkien päälliset ja pöydät olivat täynnä kukka-asetelmia ja joulukortteja. Kukista lähtevä raskas, vähän mätänevä tuoksu tuntui vieneen hapen ilmasta ja Sami tunsi tukehtuvansa. Mummo ohjasi hänet keittiöön ja istutti pöydän ääreen. Pian Sami jo huomasi kuuntelevansa glögilasi kädessään vastapäätä istuvaa vanhaa rouvaa. Sami maistoi juomaa, jossa tuntui olevan glögiä vain väriksi.

Rouvan jokaista sormea, jopa peukaloita, koristi sormus, parhaita kaksi. Sormukset olivat prameita ja kalliin oloisia. Niissä kimaltelivat monen väriset kivet ja hohteli kulta.  Vanha rouva pyöritteli ajatuksissaan väljäksi käynyttä sormusta oikeassa etusormessaan. Siinä komeili suuri punainen kivi, joka oli taidokkaasti hiottu. Sen saattoi Samikin havaita, vaikkei hän jalokivistä juuri mitään ymmärtänyt. Kynttilän valo taittui kiven monista särmistä saaden sen hehkumaan elävänä. Varmaan rubiini, ajatteli Sami.

– Nii, tänki sain yhrelt nii kauniilt miähelt Lissabonis. Hän oli sinne viäny munt Roomast, misä mee tavatti. Alunperi mää oli siäl Roomas kyl yhre toise miähe kans, mut ei siit sen enemppä. Nii kaunis miäs, Inacio, vähä turhanki nätti miäheks. Pare olsis, jos miäs olis vähä semmone ruman koree. Mummu katseli Samia pää kallellaan ja teki arvionsa: – Et sää semmoneka ol, mut et kyl mikkä turhan kauniska, vähä tommone tavallise mukava.

Sami ei tiennyt miten suhtautua arvioon. Se tuntui jotenkin vähättelevältä.

– Kyl mul niitki ollu o, rumankoreit siis, niikö toi… mikäs hän ny oli, mummeli etsi nimeä mielestään ja hipelöi oikeassa pikkusormessaan olevaa timanttisormusta, jossa isoa kiveä ympäröi joukko pienempiä.

– Juu, Reinhold hän ol, ja vähä äkkipikane kans, mut muute hyvä miäs.

Sami mietti, liittyikö jokaiseen sormukseen tarina miehestä. Olipa mummelilla ollut elämä! Ja pitäisikö hänen kuunnella kaikki nuo tarinat? Mutta mummeli jatkoi jo ja Sami uppoutui kuuntelemaan

– Mää olen käyny kaikkial, joka paikas. Ja ain on riittäny elämä, ilo ja miähi! Ny mää sit istun tääl ja muistele, ja koko aja muista vaa vähemmä. Mut viäl mää kaik miähe muista! – Ainaski mää luule nii. Mummeli herahti helisevään nauruun, jonka oli yllättävän tyttömäinen. Nauru sai kyyneleet mummon silmiin ja hän pyyhki niitä hihastaan ottamaansa nenäliinaan. Se oli ohuen ohueksi kulunutta kangasta, jonka reunoja koristi seittimäinen pitsi. Nimikointi oli niin kiemuraisin kirjaimin tehty, ettei Sami kyennyt sitä lukemaan.

– Miähet ne vaan katoo, venhenee tai kualee. Mummun ääneen oli tullut uusi surumielinen sointi. – Miästen kyl tarttiski ymmärttä kualla ajois. Mikkä ol sen surullisemppa ku vanha miäs. Mummu oli taas päässyt vauhtiin ja surumielisyys oli vaiuhtunut terävyyteen. –  Ain sanota, et ikä puke miäst ja naise ova jotta vaan nuarin ja kaunein, et naiste ei pitäs vanheta mut miähe tule vaa charmanteiks. Mut ei see nii ol! Mitä miähest muka jää jäljel, ko kaik mikä o miäst, see ruumis ja voima kaikis eri muarosans, on pois? Ei mittä! Naisest senttäs jää se ihmine, mut ei nii henkevä miäst olekka, et see mihinkkä yksinäs riittäs. Mummeli hymyili herttaisesti ja katsoi Samia silmiin. Sami mietti hämmentyneenä, oliko miehen osa todella noin onneton. Oliko hänelläkin edessään turha ja nolo vanhuus? Mutta mummo jatkoi:

– Vaik kyl se niinki o, et naistenki olis hyvä aikanans kualla. Ei kenkkä ol hyvä määrätäs enemppä elä. Mitä virkka tämmösel vanhal mummelilkka o? Ja ajattel niit kaikki, ko makkava tual vuareosastoil käänneltävin. Mitä see semmone o? Ei ainaka mittä elämä! Kyl maar määki jo tarppeks ole eläny. Tääl vaa pikkuhilja näivety. Mummeli näpräsi pöydällä olevaa kukka-asetelmaa. Nyppi siitä pari kuivahtanutta lehteä ja käänteli sen parempaan asentoon, jotta kaljumpi kohta jäi näkymättömiin.

– Näit kukkassi ja kortei tule kaikkialt ain vaa, vaiks joka vuas tiätty vähemmä, mut yhtä ihmist ei tul koska! Paitti ny sää, ja ain joskus toi naapuri flikka, ku see tartte jottan lainaks. Ei see kyl mittän koska palauta, mut mitä mää semmosest. Hän se enempi tartte ko mää. Ja kyl kai hänt vähä säälittääki tämmöne vanha mummeli ja siks jaksa tääl poiketa. Miäshualians valitta, mut jokase on omat virhens itte tehtävä.

Vaikka rouvan jutut höystettynä kuumalla alkoholilla sekä makea, kukkien löyhkää tihkuva ilma olivat sekoittaneet Samin pään, hän tajusi, että oli päästävä ulos asunnosta ja nousi lähteäkseen.

– Kyllä mun varmaan jo tarttis kanssa lähteä, ettei vaimo siellä vallan hermostu.

– Nii ain, nii ain. Mee vaa, ku viäl olet nuari.

– Mutta poikkean kyllä katsomassa tässä joulunpyhinä. Jos sopii? Sami näki mielessään mummun istumassa yksinään kukkien tihenevässä lemussa ja hänen tuli surullinen olo. Hän lievittäisi vanhan rouvan yksinäisyyttä.

– Voi veikkonen, turhaan sää tommossi luppaat, ku et tul kumminkkas.

Sami oli ryhtymässä vastalauseeseen, mutta mummo jatkoi torpaten hänen vastustuksensa jo etukäteen:

– Juu, nyt sunst tuntu silt, ja ole iha varma. Mut ku sää taas pääset oma elämässes ja kaik o hyvi, nii sää unhotat munt. See vaa on nii, älä huali, mää tiärän sen. Joskus hiuka trapus kulkiessas viivährän sun miälesäs, mut äkki karkotat semsset ajatukse pois.

Sami yritti vielä väittää vastaan mutta ponnettomasti sillä hän tiesi itsekin asian menevän juuri noin. Hän oli jo ovella ja ojensi kätensä painaakseen kahvan alas mutta kiljahti kauhusta. Mummon luisevat sormet tarrasivat hänen käteensä, ja hän yllättyi, miten lujasti tuo siro käsi upposi hänen käsivarteensa.

– Äläs ny sitä sinappia unohra. Ei se passaa mennä kotti ilma, muute on joulumiäl kaukan. Muista sit, että naisil täytyy ain koitta olla miäliks, ainaki näyttä silt. Niin sit elämä lutviutu mukavaste. Mummo leväytti vielä kauniin tekohampaita vilauttavan hymyn elämänviisautensa vakuudeksi.

Sami kompuroi rappukäytävään ilmaa keuhkoihinsa haukkoen mutta kädessään hänellä oli purkki itse tehtyä sinappia. Purkin kantta peittävä pitsireunainen kangas oli imenyt itseensä läpitunkevan tuoksun, joka toi mieleen punaiset samettitapetit ja kultareunaiset peilit jossain vanhassa elokuvassa.

Hengiteltyään muutaman kerroksen verran ihmisravinnoksi sopivaa kaasuseosta Sami tunsi itsensä taas iloiseksi ja onnekkaaksi. Hän oli välttynyt pitkältä ja kylmältä vaellukselta epävarmaan päämäärään ja saalis oli parempi kuin hän saattoi toivoa – kotitekoista sinappia. Mummeli oli varmasti tehnyt sen jollain ikiaikaisella sukureseptillä, jossa oli salainen ainesosa. Mahtaisi Anna ilostua, kun hän näin näppärästi ratkaisi visaisen pulman, joka kieltämättä oli hänen aiheuttamansa. Hän ei vain voinut käsittää, miten se sinappi muka oli jäänyt kassalle, jospa se olikin pudonnut ostoskassista johonkin, vaikkapa auton peräkonttiin?

Nina Lahtonen