Sotkumia

Blogin kullakin kirjoittajalla on omat vahvuutensa ja mieltymyksensä: kuka kirjoittaa runoja, kuka satuja ja tarinoita, kuka paikallishistoriaa ja tiedettä, kuka proosaa.

Kesäjatkis 13

Säde Muuvaara

Hän ajatteli kerron itsestä, en tekemisistäni. Laukaisen joskus latauman. Yö oli ollut edellä kerrotun kaltainen. Yöunet olivat olleet katkonaisia. Ajatukset olivat laukanneet pehmeän petin lakanoissa pyörivän nuoren naisen, unen ja valveillaolon todellisuuden välimaastossa. Öisen unimaailman käsittämätön olotila, mistä ihmeestä tällaiset kuvat tulevat? Ilman mitään liitosta, todelliseen valveillaolon tapahtumiin tai ajatuksiin. Kuluneen yön kuvat  olivat melkein runokuvia, verratessa niitä tavallisiin uniin ja niiden lainalaisiin unikuviin. Aamun sarastava hetki, juuri se herkkä hetki kun hämärä luovuttaa voimansa nousevalle päivälle, ei ole tahdoton hetki. Se on hetki, inventaarin hetki. Yön ajatukset väistyvät uuden päivän tieltä taka-alalle vähitellen, tehden tilaa nousevalle päivälle.

Säde Muuvaara minäkö?

Minun vaaleat hiukseni, ovat vielä kova sana teatterilavalla. Näin unta runosta. Kesärunosta jossa oli nyt kuitenkin unen ja todellisuuden yhteys. Tyyne mummu , isoäiti. Hänen mustat hiuksensa, pitkä roteva olemuksensa, oli ollut hänen tukensa ja turvansa, kuin myös isoäidin ikääntyessä, toisinpäin. Tekemättömästä sukututkimuksesta ei käy ilmi, mistä hän säde oli nuo vaaleat vahvat hiuksensa saanut. Niistä hän oli nauttinut, ja ollut iloinen tuulen hulmuttaessa niitä. Nuoren neitosen hiljaisuus kertoi kuitenkin muusta, jo eletyn elämän kokemuksista. Yöllinen uni oli pitkä, mutta selkeä. Se oli helppo yhdistää todelliseen elämään. Koota ajatuksissa runon muotoon. Sait oljenkeltaiset hiuksesi juostessasi isäsi Uolevin mukana kypsän viljapellon pientareella. Siellä puhuttiin eli huastettiin, myös paikallista murretta. Mukana myös hyvä joukko kalevalaisia lauseenloppuja. Näin veisteli Tyyne mummu, kun joskus puhuttiin paikallisesta kielestä ja elämäntavoista. Tyyne hyvin tiesi lapsensa lapsen edesmenneen äidin sukujuuret ja vaaleat vivahteet. Kun tytär varttui neidoksi ja tunsi itsensä naiseksi. Sen huomasi myös joku jo mieheksi varttunut tyyppi. Tyypin näkyvä olemus, rento käytös, tumma tukka ja maakuntateatterissa alkunsa saanut elämäntapakäyttäytyminen, näyttivät nuoren naisen silmissä: Täydellliseltä, voimakkaalta, vastuttamattomalta yhteiseltä visiolta. Haaveelta tuesta teatteriharrastuksen tueksi. Koulumatkat Niveljärvelle, myös lähellä sijaitsevaan koulukaupunkiin Joensuuhun olivat aikaa parhaasta päästä. Koulu sujui kahtalaisesti ja kohtaamiset toisten nuorten kanssa, olivat yhdessäoloa parhaasta päästä. Matkalla oli kohokohta. Tuo tummatukkainen jo aikuinen tyyppi. Koulumatkojen kohokohta, jota ilman yksikin linja-automatka pois jäämisineen, olisi tehnyt ikävän loven nuoren neitosen tunne-elämään.

Ne kerrat kun he tapasivat, olivat nuoren naisen ihastunutta kikatusta. Ja jo maailmaa nähneen miehen, teatterimaista ja vahvaa humoristista sanankäyttöä, joka vaikutti vahvalta. Tukien ihastuksen kohteen maskuliinisuutta. 

Säde Muuvaara

Olen kiinnostunut esiintymisestä. Kampaan hiukseni näkyviksi vaaleiksi hattaroiksi, jotka antavat lisävoimaa lausuessani runoa tai loistaessani muuten lavalla. Haen teatterikorkeaan. Tiedän, ettei sinne helpolla pääse. Haalin oppia, kiinnostukseni kohteesta ja vaikkapa kyläteatteriharrasteesta, jonka suunnitteluiltaan kokoonnumme taas tällä viikolla. En tunne kovin hyvin muita aikuisia kyläläisiä. Yritän seurata ja oppia heidän kokemuksistaan ja käyttäytymisestään. Tutustua heihin ja näin saada varmuutta ja rohkeutta käyttäytymiseeni. Unikuva jäi mieleeni pitkänä nauhana. Se oli hyvä uni, ehkä realistinen uni, joka palautti todellisuuden. Se alkaa muistaakseni näin.

 

Kesäruno

Souteli sorea neito.

Oli venhe tehty puusta,

laudoista lattia ladottu.

Väisteli vesi venettä, laineet lastia lakosi.

Lastina laupeiden laineiden,

istui tuo ihana impi.

 

Ei varpaat kastuneet pahasti.

Vähän punoitti puhtaalla puulla.

Terva tilkitsi vuodot veneen sen,

antoi asteille aromit aidot.

Oli helppo hengittää ihmisen, 

huokua kesäistä tuulta.

 

Asui soutajan kasvoilla kauneus,

näytti huokuvan huoleton suvi.

Hiukset vaelsi vaaleat hulmuten,

kesätuuli kun niitä suki.

Katsoi silmin kirkkain kauas pois,

missä rauha ei rakkautta sysisi pois.

 

Päivän noustessa auringon autereen väre,

tuo rannoille väriä, vesille myös.

Väre leijailee lahdella antaen aikaa.

Liikkua muistoissa neitokaisen.

Kohta aurinko, ainoa elämän lähde.

täyttää valon voimalla tienoon sen.

 

Saaren suistossa suvannon sivussa.

Soutajan sinisten silmien ilossa.

Souteli sorsa,

sininen välkkyi siivissä peili.

Ulottui kahdeksi kalvolla laineen.

Valo vahvisti aistien aitouden.

 

Piti sorsa perhettä koossa,

siivissä peilit suuntaviirit.

Piti pienet poikaset potrasti puhtia,

emoa seuraten, etteivät eksyisi.

Vaaroja väistellen onnehen luottaen,

taivasta tähyten einestä etsien.

 

Liiteli lokki, uljaasti kaarteli.

Kaukaista pilven hahtua päin.

Huuto valkoisen linnun kaikuna toistui,

jyrkkää kalliorantaa mukaellen.

Kertoi vapaasta tahdosta, luonnon voimasta.

Sitä ei voi hallita ihminen.

 

Siinsi suru silmissä,

vaikka hattarat hajosi,

pienet pilvet taivahalla.

Voitti valo viimeisimmät,

sumunhäivät suoristeli.

Veden liplatus väheni, tuulen vire tuohisessa.

 

Tuossa tummassa vedessä.

Siinä souteli somasti,

liikutti venettä vesillä.

Tuo tuomittu ihminen,

nuori neito nuhteeton.

Katseli kaukaista rantaa.

 

Ei ollut hyvä ihmiseksi.

Ystäväks yhelle, toveriks toiselle,

johon joskus ihastui.

Tuli tutuksi henkilö,

joka nyt souteli vesillä,

itsetunto ilmaa haukkoi.

 

Oli onnesta haljeta,

ikuisesta ihanasta.

Miehen muhkean rinnalla, 

tuon heinän heiluttajan,

kirkkoveneen keinuttajan.

Josta ois ollut joksikin.

 

Näitä souteli aavalla,

hattaroihin hahdutteli,

jos ne tänne jäisivät,

eivät kulkisi mukana.

Mustat muistot muisteloissa,

veisi pilvi mennessänsä.

 

Niitä ei enää tarvitse.

Tulisin toimeen toisilla,

omilla oivalluksilla.

Veisi vene veneilijän.

hienoille hiekkarannoille,

lumpeenkukkien lähelle.

 

Alkoi jo ilta ehtiä,

keveä kesäinen ilta.

Siellä siritti sirosti,

iltalinnut vesipääskyt.

LAuloivat laulurastaat.

Liitivät veden kalvolla, kaikenlaista kuviota.

 

Soitti joutsen trumpettia.

Kurki kuulutti reviikin.

On niillä oma perhe,

on uroskin upea.

Silkkiuikku yksin souti,

kohtalon kovissa käsissä.

 

Huonon onnen huomenissa,

mennyt toivo menovedessä.

Oli kohtalo kovilla,

turhan takia tuohisessa.

Jonka varjo valon taittoi,

jo heijasti herkkää huomista.

 

Käänsivät liikkujat airoja.

Sorsa rauhaan ruohikon.

Uikku uusille unille.

Soutaja solahan lahden.

Laskeva aurinko,

sulki sylinsä.

 

Lipui neitosen vene,

koillista kohden.

Sinne suuntasi kulkunsa,

säteitä pitkin.

Josta auringon säteet on muisto vain.

Jonne laskevan päivän muisto kantaa.

 

On muistot nyt helpommat,

poes antaa.

Ajan elää ne vielä,

eivät ne siellä.

Toivoa uutta,

vahvaksi saa.

 

Kolahti kokka rantapenkkaan.

Heräsi linnut yöhön herkkään.

Kukahti käki.

luonnossa näki.

On kesäyö lyhyt,

mut toivoa täynnä.

 

Ilta jo aamulle kättä antoi.

Rastakin viritti soitintansa.

Oheni usva.

Tilaa se teki,

uutta päivää,

onnitellen.

 

Kesäyön keijut,

nuo nymfineidot.

Väistyivät usvan siiville.

Siirtyivät sivulle,

taitavasti tanssahdellen,

levolle päiväksi.

 

jatkuu....

 

Sven Varjosto