Sotkumia

Blogin kullakin kirjoittajalla on omat vahvuutensa ja mieltymyksensä: kuka kirjoittaa runoja, kuka satuja ja tarinoita, kuka paikallishistoriaa ja tiedettä, kuka proosaa.

Kesäjatkis 14

”Siis kuka kol- kolkattu, ja löy- löytynyt mistä!?” Jo aiempien viikkojen tapahtumista ja kommelluksista hämmentynyt ja jos mahdollista niin vielä enemmän hämmennyksissä oleva Eemeli änkytti. Jos ei pakka ole ollut tässä Kotvankylässä sekaisin jo pidemmän aikaa, niin ei sitten missään, mutta että täällä aletaan jo ihmisiä kolkkaamaankin. Mitä ihmettä tässä kylässä oikein tapahtuu? Eemeli mietti ja raapi ankarasti päätään, muttei saanut järkytykseltään mitään järkevää sanaa suustaan.

Bertta puolestaan hengitti kiihkeästi ja kertoi nopeaan tahtiin, että oli ollut ihan normaalisti tulossa kylätalolle harjoituksiin, kun ambulanssi oli tullut tuhatta ja sataa vastaan. Eihän siinä auttanut, kun pistää tossua entistä tiuhemmin toisen eteen ja kipittää tulomatkalla olevan Orvokin pihaan, josko sieltä tihkuisi jotain tietoa. Ja sitähän tihkui. Orvokki, Tyyne ja muutama muukin vanhempi rouva olivat pihamaalla koolla. Orvokki siinä kertoi kädet huitoen, jotta hän sen Pöntisen Jaanan oli löytänyt sieltä metsätien varresta tajuttomana. Raukalla ei ollut ollut edes ulkotakkia, vaan ihan vaan kotimekko ja villasukat. Mihin lie oli kenkänsäkin hävittänyt. Orvokki itse oli ollut matkalla Tyynen luokse viemään vastapaistettuja korvapuusteja, kahvin ja viimeisimpien juorujen toivossa. Sydänhän siinä oli ihan meinannut pysähtyä säikähdyksestä. Tyttöparka oli maannut tien reunassa kuin märkä rätti. Orvokki oli mennyt kiireen vilkkaa Jaanan luo ja koitellut herättää ensin tätä huutelemalla tämän nimeä, vaan kun ei ollut mitään reagoinut, oli ruvennut sitten hirveästi huutamaan apua. Eihän kukaan mitään sieltä metsätieltä kuullut, mutta oli sitten muistanut, että onhan hänellä kännykkä taskussa. Mokoma kapula ei vaan ollut meinannut millään pysyä vapisevissa käsissä. Ensin oli vielä soittanut vahingossa pojalleen, vaan eihän hänestä mitään apuja ollut, kun asuu tätä nykyä Norjassa. Lopulta oli saanut näpyteltyä hätänumeron ja sai kutsuttua apua paikalle. Aika oli tuntunut matelevan hirmuisen hitaasti. Siinä ambulanssia odotellessa oli Orvokki koittanut lämmittää Jaanaa parhaansa mukaan omalla takillaan ja yrittänyt edelleen herätellä tyttöä. Joka yhtäkkiä olikin alkanut osoittaa elonmerkkejä ja mumissut jotain kummallisuuksia Säteestä, Mattiaksesta, Mariamista, Reijosta, moottoripyöräjengeistä, ajojahdista ja ties sun mistä. Tyttöparka. Ei ole tainnut hänen elämänsä olla helpoimmasta päästä ja nyt vielä tuommoinen onnettomuus.

Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa Bertan puhetta. Lopulta Eemeli suoristautui ja vetäisi hihat kyynärtaipeesta suoriksi alas ranteisiin asti ja sipaisi liinaa kaulallaan kulmat kurtussa. ”Kuka täällä haluaisi Jaanalle mitään pahaa?” Pohti hän ääneen.

”Niin, kuka?” kysyi Mattias ja kääntyi katsomaan Mariamia. Säde nojasi eteenpäin edelleen käsiensä päällä istuen, aivan kuin olisi koittanut kuulla ja nähdä vielä paremmin. Myös kaikki muut terästivät katsettaan. Saliin laskeutui jälleen syvä hiljaisuus. Vähitellen muidenkin katseet kääntyivät Mariamiin päin.

Mariamin katse kiersi epäuskoisena Eemelin, Mattiaksen, Bertan, Reijon, Säteen ja muut. Miksi he häntä katsovat, eihän hän ole tehnyt mitään! Ja silti hänen kasvoiltaan alkoi hävitä väri, kädet hikosivat ja olo tuntui kuin nurkkaan ajetulta eläimeltä. Teki mieli ottaa takki ja juosta ovesta ulos. Mutta miltä sekin olisi sitten näyttänyt, ei ainakaan kovin syyttömältä.

Reijo nousi, otti muutaman askeleen eteenpäin Mariamin luokse. Hän tuli niin lähelle tätä, että nenät lähes koskettivat toisiaan ja tuijotti häntä suoraan silmiin. ”Mariam, onko sinulla jotain kerrottavaa?”

Kyyneleet alkoivat nousta ihan väkisin Mariamin silmiin. Tämä ei voi olla totta….

 

Jatkuu… 

Maiju Anttilainen