Sotkumia

Blogin kullakin kirjoittajalla on omat vahvuutensa ja mieltymyksensä: kuka kirjoittaa runoja, kuka satuja ja tarinoita, kuka paikallishistoriaa ja tiedettä, kuka proosaa.

Kesäjatkis 18, Grande Finale

Eemeli Sorvi katseli itseään peilistä ja oli tyytyväinen kuvaansa. Kuusikymmentä täytettyään mies on parhaimmillaan, hän tuumi omahyväisenä itsekseen. Hän oli tyytyväinen asioitten kulkuun. Kaiken sotkun ja katastrofaalisten tapahtumien jälkeen oli edessä ensi-ilta ja siitä näyttäisi tulevan huikea. Toki Jane, siis Jaana oli edelleen koomassa. Huoli ilmestyi harmaana ryppynä kasvoille. Hän todellakin toivoi sydämensä jokaista yhä rytmissä sykkivää solua myöten, että Jaana avaisi silmänsä, ah niin kauniitkin. Eemeli nosti käden rinnalleen ja katsoi ylevästi kaukaisuuteen. Hän toivoi, että nuo Jaanan kauniit silmät avautuisivat ja näkisivät Mattiaksen, joka uskollisen, jos ei nyt koiran, niin ainakin palvelijan lailla oli istunut sairaalasängin vierellä kaiken harjoituksista liikenevän aikansa. Tosiaan, Mattias oli suorastaan ryhdistäytynyt. Kotvakievarin isäntä varmaan itki itsensä iltaisin uneen menetettyään niin tuottavan asiakkaan. Rakastunut raukka, mietti Eemeli.

Näytelmän harjoitukset olivat sujuneet hyvin, ei vaan suorastaan erinomaisesti, yli odotusten, upeasti! Sisäänpäin kääntynyt, itseriittoinen hymy ilmestyi peiliin. Eemeli yritti saada hiuksiaan asettumaan otsalta sivuille taiteellisesti korvan taakse. Olisikohan keskijakaus hyvä, hän mietti. Onneksi sentään Mariam oli toipunut, joskin leikkauksen se oli vaatinut, mutta kuitenkin. Tänään Mariamin oli joka tapauksessa tyytyminen seuraamaan esitystä katsomon puolelta.

Ja kuinka häntä olikaan huolestuttanut naisroolien kohtalo, kun primadonna toisensa jälkeen oli taittunut taipaleelle, ah ja oi! Aivan turhaan, turhaa oli huoli ja murhe. Itse asiassa, vaikkei sitä ääneen voisi myöntääkään, Bertta ja Säde olivat paremmin kuin hyvin paikanneet Mariamin ja Jaanan jättämän aukon. Eivätkä edes paikanneet vaan suorastaan… Niin, Säteestä oli pulpahtanut suoranainen lahjakkuus, virvoittava lähde. Vaatimattomasta nupusta oli ryöpsähtänyt esiin huumaava kukka! Kukapa olisi uskonut? Edes hän, Eemeli Sorvi ei olisi voinut kuvitella mokomasta seinänvierustan varjokakkarasta puhkeavan tuollaisen jaloruusun.

Eemeli hykerteli. Häntä laulatti ja nauratti. Näytös oli loppuun myyty ja lippuja oli kyselty ihan pääkaupungista asti. Hänen maineensa oli vihdoinkin kiirinyt, tai saattoihan olla, että Mattias veti väkeä kauempaakin. Tirkistelijöitä, mietti Eemeli paheksuvasti.

– No niin, sanoi Eemeli peilikuvalleen ja lehäytti huivin olkansa yli.

 

Tyyne pyöritti lusikkaa kupissaan niin, että kahvi roiskui tassille ja ylikin.

– Vaikka mie miten oon sitä tyttöö yrittännä varjella, niin ei. Kun se veri vaan vettää. Sama se on se polte, ku ol äidilläänki ja nyt se vaan väkiseltä noussoo essiin.

– Ota ny hyvä immeinen pullakii, ettet vallan loiskuttele sitä kahvias ympäriinsä. Kohta pillaat miun äitein kirjaaman pyhätuukinkii, sanoi Orvokki ja tyrkytti pullalautasta Tyyneä kohti.

– Niin, eikös se Sätteen äet tullunna tänne kylille jonkun teatterseuruvveen matkassa?

– Juu, ja tännehän se jäi ja täällä pys. Rakkaus, se se on semmonen juttu, millon toppari millon tuuppari. Vaan kovast sil ol halu sinne kesäteatterriin, ku toi Eemel sen tänne perusti. Vaan sillohan se miun poikain Uolev ol viel niin jyrkkä ja jäykkä, ettei se vaimoaan sinne päästännä. Se ol sillon se, vaan ku se Säde synty ja vaimo kuol siihen, nii sen jälkkeen sitä ei juur mikään ol liikuttanu, kuha on ruoka ajallansa pöydäs. Nii, nii, miehä se oon koittanna tuon Sätteen perrää kattoo ja sen ruovvussa pittee vaan olen minä jo liian vanha ja Säde liian nuor. Ja ku se halu pääs valloilleen, niin eihän sitä mikkää pitele. Oi voi, mitähän tästä tulloo.

– No ei kyl yhtään mittään, jos myö täs vaan pulla suus voivotellaan. Mein kyläs ruppee juur koht iha kulttuuri jylläämään ja mie oon vallan innostunnunna, et ryystä vaan se kahvis, ettei myö viel myhästytä. Meijän pittää joutuu. Onneks tuo miun uljas musta tai punanen tuol jo vartoo meittii.

Kohta jo Tyyne ja Orvokki kiisivät pisin kylänraittia reipasta ylinopeutta. Permanentatut tukat olivat tiukoilla papiljottikiharoilla ja ne paremmat isokukkaiset teryleenikoltut, jotka tapauksen kunniaksi oli päälle puettu, kiristivät pullanlevittämiä takalistoja. Kylätaloa kohti kiitäessään rouvat vaan huiskauttivat kättään Kotvakievarin portailla näkyä pällistelevälle Einolle.

 

”…Rakkaus, rakkaus on kuitenkin tärkein”, lausui Mattias ja suuteli Sädettä. Yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin, jollaisia ei Kotvankylän teatterissa oltu ennen kuultu. ”Sydänten pitopalvelu” oli ottanut omakseen yleisönkin sydämet, jok´ ikisen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tyyne pyyhki silmiään tikahtumaisillaan onnesta vaikka olikin varma, että pojantytär oli matkalla varmaan turmioon ja paheitten valtakuntaan, joskin niin kauniilla tavalla. Piti ihan niistää.

Mariam Skögenberg taputti eturivissä hillitysti käsiään. Hän näytti olevan pakahtumaisillaan ja saattoihan olla, että kalpeus johtui vasta koetusta leikkauksesta ja sen toipilasvaiheesta, mutta todennäköisemmin hän oli tukehtumassa pidäteltyyn kiukkuun ja raivoon menetettyjen mahdollisuuksien vuoksi. Jos asiat olisivat olleet hänen katseestaan kiinni, olisi Säde rukka tukehtunut lavalle niille sijoilleen ja taas olisi ambulanssi kiitänyt läpi Kotvankylän antaen ämmille taivasteltavaa.

Aplodeista ei meinannut tulla lainkaan loppua. Näyttelijät ilmestyivät käsi kädessä kumartamaan yleisölle jo kolmannen kerran. Säteen posket hehkuivat punaisina ilosta ja innosta. Hän katsahti oikealla puolellaan kumartavaa Mattiasta, joka samassa katsoi häneen päin suu leveässä hymyssä. Mattias kaappasi hänet kainaloonsa ja muiskautti ison suukon. Vielä eilen Säde olisi varmasti pyörtynyt onnesta Mattiaksen käsivarsille, mutta nyt jalat kantoivat häntä tukevasti. Esitys oli mennyt loistavasti. He olivat Mattiaksen kanssa näytelleet yksiin kuin olisivat ikänsä harjoitelleet yhdessä. Riemu syöksähti päähän ja humallutti. Tämä oli sitä, mitä hän halusi. Tätä hän tekisi koko ikänsä. Elämä ja maailma oli edessä. Ja hyvä jumala, Mattias oli suudellut häntä! Säde ihmetteli, että sydän oli kummallisesti edelleen radallaan eikä hän ollut kuollut sydänpysähdykseen. Hän tajusi, ettei rakastanutkaan Mattiasta vaan näyttelemistä. Mies oli ollut vain haave näyttelemisestä.

Iivari piti kumarrusten ajan Berttaa kädestä eikä irrottanut Bertan tiukasta katseesta huolimatta vaan tiukensi otettaan. Bertta kurtisti otsaansa muttei kuitenkaan kiskaissut kättään irti.

Vielä kerran näyttelijät taputettiin esiin. He pelmahtivat yleisön eteen ja kumarsivat. Itse kunnanjohtaja Olli Santala ja sivistyslautakunnan puheenjohtaja, edellisen vaimo, Kerttu Santala ojensivat juhlallisesti kukat koko seurueelle, kuten jo vuosia oli ollut tapana.

Salin ovi avautui ja sisään asteli kaksi miestä määrätietoisin askelein. samaan aikaan salin takaosasta nousi myös kaksi miestä, jotka lähtivät yhtä määrätietoisesti kohti salin etuosaa. Eemeli pohti, mikähän ohjelmanumero nyt olisi vuorossa, tuiki tuntemattomia miehiä. Olisiko tulossa ihan valtakunnallisen tason kunnianositus. Miehet astuivat lavalle ja Eemeliä hykerrytti, mutta miehet astuivatkin hänen ohitseen Anteron eteen ja toinen otti jotain taskustaan. Toiset kaksi miestä pysähtyi Mariamin eteen. Mitä ihmettä?

– KRP:stä päivää. Pyytäisin teitä lähtemään ihan suosiolla mukaamme sillä näytelmät on nyt näytelty.

Antero vilkaisi hätääntyneenä miehiä ja sitten Mariamia. Kohtasi tämän alistuneen katseen ja laski oman katseensa lattiaan. Saliin laskeutuneen kysyvän hiljaisuuden katkaisi Reijon ääni lavalta:  – Mitä helvettiä? Siihen oikeastaan kulminoituikin salin yllä leijuva suuri kysymysmerkki.

– Mihinkäs te minun vaimoani viette? Reijo loikkasi lavalta Mariamin rinnalle ja otti tämän käsivarresta kiinni. Myös Bertta vetäisi itsensä irti Iivarin otteesta.

– Tullaan ko mitkäkkii rosvot tänne vuoden sensatioo, vuoden teattertapausta häirihtemmää. mitäs peliä se semmonen on? kailotti Bertta ryntäät tutisten.

 – Rouva ottaa vaan ihan rauhallisesti, lausahti miehistä ainut, jolla tuntui olevan puherooli, Kun juur ne rosvothan me tultiin täältä pois hakemaan. Hyvää illanjatkoa. Miehet poistuivat ovesta Mariam ja Antero mukanaan.

Siinä samassa kun ovi sulkeutui, salissa remahti sellainen kalapaliikki ja mökä, ettei sellaista oltu Kotvankylässä kuultu edes juoruämmien vuosikokouksessa vuonna tuhatyhdeksänsataa kuuskymmentäkaksi. Ja sillon kahvipannu meinasi tyhjentyä tykkänään, kun Mielosen Martta oli unohtanut kahvinpurut kaupan tiskille. Taivasteltiin suuna päänä, mistä oikein oli kysymys, ja jokaisellahan asiasta joku näkemys oli. Vain Reijo Skögenberg seisoi hiljaa paikalleen jähmettyneenä, suu ammollaan. – Ja minä, kun luulin olevani tämän tarinan rosvo, hän mietti, minuahan on vedätetty!

Yleisessä älämölössä Iivari katsoi hetkensä tulleen ja nappasi Bertasta kaksin käsin kiinni.

– Turhaa sie Bertta niitten nuorien joloppien perrään kuolaat. Mie sinnuu yhäti rakastan, niin ko oon ain rakastanu. Ja sie sen hyvin tiiät. Se ol sillon kaik ihan väärinkäsitystä enkä mie tosissain sitä Helemii tanssittanu, vaan siut vaan yritin saaha mustasukkaseks. Kyllähän sie sen tiiät, taiat vuan olla vähän ylpiä. Elä, elä Bertta! Vaiks meil onkii jo vähän tätä ikkää, nii viel myö kerittään vaik mitä. Täs siul o loppuelämäkses mies. Ja mie oonkin semmonen, et mie vien enkä vikise. Met oomme pitkäikäst ja pystyväist sukkuu, isoisoisä Otto Aukustiki viel yheksänkymppisenä tul isäks. Et elä sie Bertta ennää vihottele, joha täs on varrottu.

Iivari vuodatti vuosikymmeniä padotun rakkautensa Bertan jalkoihin siinä kaiken kansan keskellä, teatterin lavalla reilussa minuutissa. Bertta oli typertynyt ja katsoi ensin poispäin, oli kuin ei kuulisikaan. Hän yritti jopa rimpuilla irti Iivari Röntykäisen rakastavasta sylipainiotteesta. Kun Iivari yhä jatkoi, alkoi Bertankin ylpeys sulaa. Lopulta hän antoi periksi ja kallisti muodokkaan olemuksensa Iivarin käsivarsille, joissa onneksi oli sitä paljon mainostettua pystyvyyttä sen verran, ettei koko komeus romahtanut lattialle. Bertta sulki silmänsä ja suipisti huulensa törölleen Iivarin suudeltaviksi.

 

Yleinen hälinä ja hämmennys oli vallannut koko yleisön tai oikeastaan koko Kotvankylän, sillä mitä hyvänsä täällä tapahtuikaan ja mitä ikinä puhuttiinkaan, oli tieto siitä jo muutaman tovin päästä levinnyt joka niemeen ja notkoon, sen alhaisimpaankin pohjukkaan ja korkeimmankin kunnaan korkeimmalle kohdalle. Tämä oli varmasti sitä perhosefektiä, joskin perhosen siipien havinan sijaan aaltoliikkeen alullepaneva voima oli huulten lepatus. Niinpä näitä tapahtumia puitiin joka ikisessä pirtissä.

Ei malttanut Tyynekään suoriltaan kotiin lähteä vaikka siellä jokalauvvantainen karjalanpaisti leivinuunissa muhi ja tuvan pöydällä aamulla paistetut piirakat odottivat nälkäisiä suita, kuten joka ikinen lauantai ties kuinka pitkään. Kuka tietää vaikka Uolevikin olisi herännyt uneliaasta olostaan ihmettelemään, miten se elämä näin on ladultaan poikennut, kun ei kuulunut kutsua syömään vaan sai ihan omassa rauhassaan tunnista toiseen traktorin kyydissä köröttää peltoa päästä päähän. Huultenlepatusaalto oli jo tuonut vastausaallonkin Orvokin ja Tyynen ulottuville. Eikä sitäkään ilman kahvikupposta ja pitkonpätkää ilmoille saatu.

– No sano ny hyvä immeinen jo, että mittee se sano. Kohtahan mie jo halakeen jännityksestä, tivasi Tyyne Orvokilta, joka tietävä hymy huulillaan lopetti puhelun ja kaikessa rauhassa vallan muina mummeleina kaateli kahvia kuppeihin.

– Sanohan tuo ja paljon sanokii, hidasteli Tyyne vielä, mutta sitten pato murtui ja kaikki syöksähti suusta yhtenä vyörynä, jossa ei lohkareita pikkukivistä eroteltu.

– Oikeen joku semmonen liigahan se onnii ja kaikenmualiman juttuloit ovat tehhneet. Ja ihan intternatsionaalinen hommahan se on, mut kuulehan sie, se Pöntysen tyttö, niin, se se onkin polliisi, semmonen salanen. Tul tänne niit rikollissii urkkimmaa ja joutu kolokatuks, ku ne rosvot sen älys, että se ties. Orvokki hiljeni hörppäämään kahvia mutta Tyyne ei malttanut odottaa.

– Niin, mitä ties?

– Noo, yhtä ja toista, monenmoista… niin mitähän?

– Älä, Tyyne äimisteli silmät ymmyrkäisinä, ihanko totta?

– Juu, tää Antero, hän se sen tytön kopautti miltei kuoliaaks, sit heitti autonsa kyyttiin ja viskas tienposkeen. Siks sil ei olt jalaskaa ko ne villasukat, semmoset punasenkirjavat, jottai palmikkoneuletta kai…

– Jatka, jatka. Asiaa!

– Mut se Mariamihan siin ol niiku päärosvona ja hänhää se sit Anterroo juoksutti. Mut nehhää onkii olleet lapsesta ast ko paita ja pers… No… siis, juu, Mariam hän oli se aivopuoli täs jutus.

– Mutta miks? Mitä ne legioonalaiset teki tai halus? Tyyne halusi ahnaasti lisää tietoa ja tunki pullaa suuhunsa.

– Nee mittää legioonalaissii olleet ko, liigalaissii. Jaa mitäköhän ne sit oikeen meinas? Orvokkikin haukkasi pullaansa, kulautti päälle kahvia ja mietti puhelimessa kuulemaansa järjestykseen kahvin voimalla.

– Kyl net kuule jottai salaist kauppaa käivät tonne itärajan taa ja kyllä kai sinne läntteenki. Tää onki niin merkillinen juttu, jot tähä soppaa on sotkeutunna Tyyne hyvä ton itänaapurin mahvia ja saman aikaan ameriikanki miehet, itte Trumppi-ukkokkii, nii!

– Mitä? Ihan Ameriikast asti.

– Juu-u, kyl toi noi see vaan sillaiviisii on. Joku ihan semmonen salajuonittelu täs on, jota se tyttörukka meinas paljastaa! Vaan oi voi, siellä se lasareetissa makovvaa. Ei auttant, silti vaan polliisit vei Mariamin ja Anteron.

– Sehän se Antero ol kotosinki sielt Venäjält, vaikkei sitä nii moni tietänekkää, vaan ihan sylivaunahan se tänne tuli, mutta kuitenkin.

– Niin ja kuule, hänhä see o semmone tietäjäkkii vaan eipäs ny tiennykkää, et noutaja tullee. Orvokki hymyili tyytyväisenä tietävästi ja otti toisen palan pullaa.

 

Mattias kiirehti sairaalaan. Onnistunut esitys lämmitti vielä mieltä. Hän oli taas tuntenut olevansa juuri oikealla paikallaan ollessaan näyttämöllä. Se oli hänen kotinsa. Hänellä oli ollut epäilyksiä Eemeliä, tämän kesäteatteria ja toisia näyttelijöitä ja erityisesti Sädettä kohtaan, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä hänen vastanäyttelijäkseen. Ne olivat osoittautuneet vääriksi, kaikki. He olivat loistaneet, tehneet yhdessä uskomattoman esityksen toivottomalta tuntuneen alkusekoilun jälkeen. Jopa Iivari oli yllättäen osoittautunut näyttelijäksi, mutta Säde – tuo onneton varjo nurkassa - oli lyönyt ällikällä koko porukan ja suorastaan muuttunut toiseksi ihmiseksi lavalla. Sillä tytöllä olisi tulevaisuus edessään!

Kaiken ilon keskellä huoli varjosti Mattiaksen kasvoja. Jaana ei ollut vieläkään herännyt. Mattias piteli Jaanan kättä, kuten oli tehnyt jo viikkoja joka ikinen päivä joka ikisen vapaahetkensä, jonka hoitajat olivat hänen antaneet olla täällä Jaanan vierellä, ja vähän ylikin. Hän silitti kädessään lepäävää velttoa kättä ajatuksiinsa vajonneena, katsahti Jaanan kasvoja… Jaanan silmät olivat auki ja hän sanoi: Mattias.

 

Eemeli sorvi istui yksin nojatuolissaan typertyneenä päivä tapahtumista. haltioitunut ilo esityksestä oli saanut kolauksen poliisin vierailusta, mutta olo alkoi taas saavuttaa juhlallisen tason ja mielihyvä sai vallan. Hän oli ottanut jalopuisesta laatikosta esiin sikarin, joita tapasi erityistilanteissa polttaa, vaikkei muuten ollutkaan tupakkamiehiä, tai siis tupakkahenkilöitähän nykyään pitäisi kai sanoa. Hän raapaisi tulen tikkuun ja rikin haju viivähti mukavasti nenässä, sikari syttyi. Eemeli mietti hyvillään esitystä. Tunnettu kykyjenetsijä Helsingistä oli istunut katsomossa ja tehnyt tiuhaan merkintöjä vihkoonsa. Tuskinpa Mattias täällä kauaa viivähtäisi. Sääli hänen teatterilleen mutta elämän oli mentävä eteenpäin. Tokkopa hän Sädettäkään tätä kautta pidempään saisi Kotvankylän lavalla ihailla. Haikeaa, mutta totta.

Minähän alan tulla vanhaksi ja sentimentaaliseksi, Eemeli mietiskeli ja naurahti itselleen. Mieleen tuli ensimmäinen kesä täällä Kotvankylässä, parikymmentä vuotta siitä jo oli. Se oli ollut uskomatonta aikaa. Haikeus menneitä kohtaan täytti sydämen. Se oli ihmeellinen kesä! Mutta se päättyi. Eikä hän sen jälkeen ollut ollut todella elossa – ennen kuin nyt. Säde! Säde oli herättänyt hänet horteestaan ja nyt hän päästi mieleensä nuo vanhat piilossa pidetyt kuvat ja ajatukset. Nuo kasvot kahden vuosikymmenen takaa, hymyn, kielletyn rakkauden, lyhyen, hullun, kiihkeän kesän, joka oli vienyt hänet iäksi mukanaan. Säde muistutti äitiään, aivan kuin ilmetty äitinsä tämä uusi, vastaherännyt tyttö.

– Minun tyttöni, Eemeli ymmärsi.

Nina Lahtonen