Sotkumia

Blogin kullakin kirjoittajalla on omat vahvuutensa ja mieltymyksensä: kuka kirjoittaa runoja, kuka satuja ja tarinoita, kuka paikallishistoriaa ja tiedettä, kuka proosaa.

Kesäjatkis osa 10

 

Tyyne Muuvaara. Luja, sinnikäs, utelias, ohuthuulinen pitkä nainen. Ikänsä Kotvankylässä asunut. Kymmenen lasta, viisi tyttöä, viisi poikaa. Miehestään jo aika jättänyt. Poikansa Uolevi oli aikoinaan halunnut ottaa sukutilan vetovastuun. Ja kun Uolevi jäi leskeksi, Tyyne hoiti lapsenlapsiaan kuin omiaan. Uolevi oli aamusta iltaan töissä, reilun kuudenkymmenen hehtaarin peltojen ja kahdensadan hehtaarin metsien hoito piti miehen kiireisenä, siihen oli vielä päälle silmänkantamattomiin rantoja ja vuokramökkejä joita näin kevään alkaessa oli syytä huoltaa ja korjailla.

 

- Säde, mis out? Huuteli Tyyne yläkertaan, samaan aikaan muistaen, että Sädehän oli lähtenyt kylätalolle teatteriharjoituksiin. Kummallista, että se tyttö oli kiinnostunut näyttelemisestä, vaikka olikin sellainen ujo ja hiljainen. Säteen kaksi vanhempaa sisarta olivat muuttaneet jo ajat sitten kotoa pois, perustaneet perheet ja saaneet hyvät ammatit itselleen. Säde kävi päivät koulua, illalla lukittautui huoneeseensa, joskus pyörähti kotvankievarissa kuulemma limpparilla. Mitä se oikein piilotteli huoneessaan kun aina piti oveaan lukossa. Tyyne tähyili kelloaan, saisi tulla jo, pitäisi päästä kirkonkylälle riisiä ostamaan. Sunnuntaisin oli iät kaiket syöty Muuvaarassa punaiseen maitoon keitetty riisipuuro ja siitä ei poikettaisi tälläkään kertaa. Äkkiä puhelin pirahti soimaan. Puhui hetken ja silloin mummua vietiin. Ei malttanut edes toppatakkiaan kiinni pistää, kun oli jo vanhan helkamansa päällä kiitämässä eteenpäin. Ketunnahkainen hattu keikkui päälaella, jaloissa punaiset huopikkaat. Ei ollut kotvankievarin Eino ikänään nähnyt Muuvaaran Tyynen polkevan sellaista kyytiä. Silmälasit huurussa, huohottaen raskaasti, takin liepeet tuulessa hulmuten, pyörän rengas välillä sohjoon upoten.

 

- Mie tuuuliiin! Tyyne huusi jo postilaatikolta, vaikka Orvokin portaille oli vielä viisikymmentä metriä matkaa. Orvokki avasi ihmeissään oven. - Nytkö sie jo tulit? Siehän noppee olit. Eikös siulla oo ne lonkat kippeet? - Kippeethän ne on, aijaijaijai. Tyyne valitteli ja vaihtoi äkkiä puheenaihetta. - Mut kerro, kerro nyt äkkiä mittee sie oot kuullu? Naiset kävivät pöydän ääreen, Orvokki kaatoi kahvia salaperäisen näköisenä, asetteli pullat lautaselle ja nautti siitä kun toinen ei meinannut uteliaisuuttaan pysyä housuissaan. Viimein aloitti hitaasti kurottautuen Tyynen kasvoja kohti. - Tiiäkkö mitä? -  Niin niin niin!? Tyyne katsoi silmät lautasina, pulla kitalakeen takertuen. - Muistat sie sen Pöntysen perheen aikoinaan? Muistat sie sen perheen tytön, sen Pöntysen Jaanan? - Joo kyl mie muistan, eikös ne sillon kylällä haastanneet, jotta se kavalsi isäsä puljusta rahat ja karkas Ruotsiin? - Niihä ne puhu ja arvooppa minkalaissii juoruja mie oon nytten kuullunna? Jotta se sama nainen ois muuttanu tänne takasi ja liittynnä kesäteatterriin. - Elääää. Tyyne huokaisi kauhistuneena, kämmenet poskia vasten. - Voi pyhä Sylyvi senttään kun miun pien tyttö rakas on siel kans, tiiä mitä se katala liero keksiikään. Tiiä vaikka huumovvaa ja viepi Sätteeltä tilitiedot, sieppovvaa, karkovvaa jonnekkii. Kuka minnuu sitten hoittaa, ihan yksin jään vanhuuven päiville. - Rauhotu nyt Tyyne. Orvokki katkaisee Tyynen vauhkoamisen. - Ei oo hätä tämän näkönen. Sie tiiät, että silloin kun on selvittämättömmii asioita, silloin otettaan meidän uljas, uskollinen ratsu essiin ja selvitettään missä männään. - Niin onkkii! Tyyne huudahti ja ryntäsi eteiseen sellaisella töminällä, että kaapin päältä putosi aaltomaljakko alas. Sitä ei kuitenkaan kumpikaan edes huomannut, oli liian kiire.

 

Autotallin sähkökäyttöinen ovi aukesi kuin hidastetussa filmissä. Naiset katsoivat mykistyneinä uskollista ratsuaan ja nousivat kyytiin, varoen ja arvokkaasti kuin hienoimpaan limusiiniin. Pian ilta-auringon valossa sädehti koppimopon punainen pinta, vain hetken, ennen kuin se katosi putputellen pihatien pensaiden taakse.

 

Samaan aikaan kylätalolla Eemeli katseli ihmeissään ulko-ovelle päin. - Rauhoitutaanpa nyt, mahatautia kuulemma liikkeellä, jatketaan, eiköhän se Mariam kohta tule. Säde heilutteli jalkojaan, Iivari pulpatti sukuhistoriastaan, Bertta kaatoi kahvia lisää. Yhtäkkiä ikkunan takaa kuului kolinaa ja vilahti silmälasit ja ketunnahkahattu. - Apuaaaaa! Päästä irti! Kuului Mariamin kauhistunut huuto. - Mitä saakuttia täällä oikein tapahtuu! Eemeli ryntäsi ulko-ovelle muu porukka perässään. pihalla heitä kohtasi epätodellinen näky. Pitkään harmaaseen takkiin ja huiviin pukeutunut nainen tekohampaat toisessa kädessä yritti avata Mariamin puristavia vaatekappaleita, huulet törröllään valmiina antamaan tekohengitystä. - Voi sinnuu raukkoo, et sie kyllä tähän miun kässiin kuole, mie ossoon elvyttee, ilman hampaita on tehokkaamppoo! Sus siunatkkoon, kun yrittää se halavion kotka immeissii myrkyttee!

 

Salin ikkunan puolella puolestaan, keikkui Tyyne. Vanhojen kottikärryjen päällä horjuen kuin amatööri strapetsitaiteilija, välillä jalalla ottaen tukea hirsisestä seinästä.

 

Jatkuu...

 

Marjo Siimestö