Sotkumia

Blogin kullakin kirjoittajalla on omat vahvuutensa ja mieltymyksensä: kuka kirjoittaa runoja, kuka satuja ja tarinoita, kuka paikallishistoriaa ja tiedettä, kuka proosaa.

Kesäjatkis osa 12

Jaana istui mietteissään ruosteisesti nitisevässä pihakeinussa. Tyynen kissan kiehnäsi taas hänen jaloissaan ja hyppäsi jopa syliin. Kissaa rapsutellen hän pohti, miksi Reijo oli tullut. Mies oli nojaillut keinuun, naureskellut Jaanan käytökselle ja selittänyt kaiken olevan väärinkäsitystä ja olleensa vielä huolissaankin.

-– Jaa-a, niinpä kai, mietti Jaana. Vaikka hän olikin kadonnut niin äkillisesti mökiltä, oli tuosta kaikesta aikaa jo kymmenen vuotta. Tuskin hän tuona yhtenä iltana niin lähtemätöntä vaikutusta oli mieheen tehnyt, ettei tämä ollut voinut häntä unohtaa. Toki hän itsekin oli Reijon muistanut. Vaikka mies olikin komea, hän oli kuitenkin muistanut Reijon aivan muista syistä ja kavahtanut tapaamista. Hänhän kuvitteli miehen sekaantuneen kaikenlaiseen hämärään ja vaaralliseen. Siis miksi? Sitä paitsi Reijohan oli onnellisesti naimisissa näyttävän näköisen Mariaminsa kanssa. Jaana ei kuitenkaan kaikesta miehen selittelystä ja kepeästä jutustelusta huolimatta ollut kyennyt kovin luontevasti olemaan tämän seurassa, eikä hän pitänyt siitä, että mies kaiken hymyn ja selittelyn lomassa kiristeli leukojaan, omituinen tapa. Ei siis ihme, että melko pian oli kiiltävä auto renkaat soraa ruopien kadonnut mutkan taakse.

Kissa kehräsi Jaanan sylissä, mutta jokin kaikessa mietitytti häntä edelleen ja hän tönäisi keinuun lisää vauhtia. Parasta olisi lakata pohtimasta koko miestä, varmaan hän vain kuvitteli omiaan eikä pää osannut sopeutua uuteen tilanteeseen. Kohta ruoho jo vihertäisi ja puut olisivat hiirenkorvalla, paras keskittyä siihen.

Vaikka päivät tänä keväänä olivat olleet petollisen lämpimiä, alkoi kylmä kosteus päästä voitolle heti auringon kallistuessa iltaa kohti. Jaanaakin alkoi viluttaa keinussa. Hän nosti kissan maahan, veti villatakkiaan tiukemmin ympärilleen ja lähti sisälle. Riisuessaan kuistilla kenkiään hän huomasi sivusilmällä jonkin peittävän valon oviaukossa. Hän vilkaisi pelästyneenä ovelle, oliko Reijo palannut? Ovensuussa seisoikin hämillisesti hymyilevä Mattias, joka koputti oven pieleen.

– Iltaa taloon… Jaana. Ajattelin silloin heti, kun ilmestyit kylätalolle, että jotain tuttua sinussa oli, Jaana Pöntinen.

Mattias jäi epävarman oloisena ovelle odottamaan Jaanan reaktiota. Jaana oli helpottunut, ettei ovella ollutkaan Reijo, eikä hän osannut muutakaan kuin kutsua Mattiaksen sisälle.

Jaana tarjoitui keittämään kahvia ja alkoi viritellä tulta tuvan puuhellaan, mutta kauan kylmillään ollut hella ei tahtonut vetää vaan savutti.

– Hitto sentään, sadatteli Jaana ja löyhytteli savua kasvoiltaan köhien.

– Jospa minä koitan, sanoi Mattias ja kyykistyi hellan eteen.

Mies järjesti huolellisesti puita ja sytykkeitä hellaan ja ojensi sitten kätensä.

– Annahan ne tikut.

Hetken päästä tuli jo humisi hellassa, ja Jaana tunsi itsensä jotenkin hölmöksi, mutta muisti sentään laittaa kahvipannuun vettä ja pannun hellalle.

– Eikös sulla sähköt toimi, kun puuhellalla keittelet kahvia? kysyi Mattias ja katseli samalla pöydälle asetettuja kynttilöitä.

– Toimii, toimii, mutta tuli samalla lämmittää, kun on aika koleaa.

Jaana oli pannut merkille Mattiaksen sytyttäessä hellaa, ettei tämä tänään lainkaan löyhkännyt viinalle eikä hikoillut vaan vaikutti ihan raikkaalta. Käytöskään ei ollut lipevää vaan melkein ujoa. Mikähän mieheen oli mennyt ja miksi mies oli täällä?

 Jaanasta oli mukavaa poltella iltaisin kynttilöitä, niinpä hän jotain tehdäkseen sytytti pöydällä olevat kynttilät mutta katui tekoaan saman tien. Mattiashan voisi luulla, että hänellä oli jotain romanttisia ajatuksia, mutta eihän hän voinut niitä enää sammuttaakaan. Olipa tämä nyt hankalaa. Miksei mies puhunut mitään seurasi häntä vain katseellaan.

Onneksi vesi lopulta kiehui. Jaana laittoi porot pannuun ja kattoi pöytään vanhat kukalliset kahvikupit tasseineen.

– Kai sinä olet tulossa huomenna harjoituksiin?

– Totta kai. Saa vaan nähdä, mitä kaikesta oikein tulee. Tuntuu, että Mariam haluaisi häätää minut koko porukasta eikä Eemelikään taida tietää, mitä ollaan tekemässä.

– Ei kannata Mariamia murehtia. Se on vähän hysteerinen erityisesti Reijon suhteen, mutta kyllä Eemeli loppujen lopuksi aina ottaa ohjat käsiinsä, vaikka onkin olevinaan suuri taiteilija. Mattias hymyili ymmärtäväisesti.

Jaanan teki mieli kysyä Mattiakselta, miksi tämä oli palannut Kotvankylään ja mitä mies täällä teki, paitsi näytteli amatöörikesäteatterissa, mutta päätti jättää sikseen. Ehkei hän edes halunnut tietää. Jaana kyllä muisti Mattiaksen jo lapsuudestaan mutta mieshän oli häntä sen verran vanhempi, etteivät he olleet koskaan kuuluneet samoihin porukoihin. Olihan Jaanakin kaikkien muitten kylän tyttöjen tavoin ollut hiukan salaa ja kaukaa ihastunut Mattiakseen, kun tästä oli tullut oikea näyttelijä. Mattias oli kaiken lisäksi juuri sellaisella sopivan roistomaisella ja vähän lipevällä tavalla hyvän näköinen, että se sopi teinityttöjen päiväuniin. Jaanaa nauratti oma teini-ihastuksensa ja hän hymyili Mattiakselle, joka hymyili innokkaasti takaisin.

Jaana pyöritti lusikkaa kupissa ja katseli ikkunasta miettien, mitä pitäisi sanoa. Mattiaksenkin lusikka kierteli kuppia aikansa, kunnes lopulta pysähtyi.

– Taidankin tästä lähteä.

Jaana saattoi Mattiaksen ovelle ja jäi vielä katselemaan rapuilta pihalle, kun mies katosi kevyesti astellen tietä pitkin mutkan taakse.

– Hmmm, hän mietti.

Metsän reunassa pusikko rapisi. Olikohan siellä joku lintu tai ehkä jänis. Joku oksakin taisi katketa, varmaan sittenkin hirvi. Jaana veti oven kiinni ja pani sen lukkoon. 

Säde kulki tienvieren pusikoissa ja yritti seurata Mattiasta niin, ettei mies huomaisi häntä. Miten Mattias saattoi mennä sen naisen luo? Säde oli raivoissaan ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin. Mitä siellä oli tapahtunut? Mitä se nainen yritti? Mattiaskin kulki niin nopeasti, ettei hän pensaikossa pysynyt perässä varsinkin, kun alkoi olla jo hämärää. Säde kompastui rähmälleen pusikkoon ja purskahti itkuun. Mistään ei tulisi mitään. Mattiashan oli hänen! 

 

Mariam asteli päättäväisesti kylätalon saliin valkoiset korkokengät kopisten, ryhdikkäänä ja pää pystyssä. Poissa oli viime viikon päänsärky, pahoinvointi ja sekavuus. Nyt kaikki näkisivät, mikä hän on naisiaan ja ettei häntä niin vain syrjäytetty sievien säärten heiluttelulla. Hän oli sentään Nainen! Hän oli ajoittanut saapumisensa juuri sopivasti pari minuuttia myöhään, että kaikki muut jo olisivat paikalla. Nytpä kaikki näkisivät, kuka oli tähti. Hän seisahtui ovelle ja katse pyyhki salissa istujien päälakien yli.

Salissa päät kääntyivät ovelle. Eemeli löysäsi kaulassaan olevaa liinaa, joka oli muodostunut hänen tavaramerkikseen ja jota hän piti taiteellisena, jotkut toiset taas homomaisena. Hänen kurkkuaan kuristi ilmassa leijuva konflikti. Mattias tyytyi nostamaan toista kulmakarvaansa ja tähyämään Mariamin taakse, jossa hänen pettymyksekseen ei ollut kuin lakeijan virkaa tekevä Reijo Skögenberg. Iivari puolestaan ryki kurkkuaan siihen malliin, että oli aikeissa ruveta paasaamaan työväenaatteeseen sopimattomasta varustelusta, mutta Mariamin vihamielinen mulkaisu sai hänet pysymään kerrankin hiljaa. Antero vain rypisti otsaansa huolestuneena ja Säde istui käsiensä päällä itseään tuolilla keikuttaen katse naulittuna Mattiakseen.

– Ovatko kaikki jo paikalla? Mariam tiedusteli.

– No tuota kauniimpaa sukupuolta lähinnä tässä vielä odotellaan… Siis sinähän nyt jo tulit… niin ja onhan Sädekin täällä…mutta Jane, Janea tässä vielä odotetaan… jaa, no tietysti Berttaakin.

Mariam ei lainkaan pitänyt tilanteesta. Hänen sisääntulonsa oli pilattu. Ja tietysti asialla oli se hiivatin säärtenheiluttelija!

– No, eiköhän aloiteta, niin päästään asiaan. Laitoin tänään jo kengätkin jalkaan, jotta pääsen tunnelmaan, ja tietysti kaikki muutkin pääsevät. Jos joku ei ole paikalla, tuskin tarvitsee mitään kunnon rooliakaan.

Mariamin asenne näytti hämmästyttävän muun ryhmän sanattomaksi, vain Eemeli hypisteli plariaan epävarmana käsissään ja rohkaistui avaamaan suunsa.

– Noin, niin, tietystihän ne roolit täytyy kyllä jo päättää. Ei muuten päästä ollenkaan eteenpäin, mutta, mutta, missähän se Jane…

Mariamin terävä ääni katkaisi Eemelin höpötyksen.

– Jane ja Jane! Eikö täällä muusta osata puhua kuin mokomasta letukasta. Kunnon naaras tähän tarinaan tarvitaan, Mariam kailotti ja osoitti teatraalisesti itseään. – Eikä se mikään Jane ole vaan tuiki tavallinen Jaana, Jaana Pöntinen, varas ja huijari, mukamas Jane Pont.

Eteisestä kuului kolinaa ja hengästynyttä puuskutusta. Bertta rymisteli Mariamin ohi ryntäitään apuna käyttäen.

 

– Herra jestas! Oottako kuullunna? Nyt on joku sen Pöntysen tytön kolkanna. Kovalla kiiruulla sitä kuskaavat lasarettiin ihan pilliautolla. Löysivät sen tuolta mettätien varresta.  

Jatkuu...