Blogit

Reijon röntgenkatse sai Mariamin verenpaineen kohoamaan. Viime viikolla lääkäri oli jo varoittanut häntä liiasta hermorasituksesta, kehottanut hakeutumaan lisätutkimuksiin ja varautumaan leikkaukseen. Nyt vasenta kättä särki ja sydän muljahteli pahaenteisesti. Hädissään Mariam tapaili käsilaukusta visusti piilossa pitämäänsä nitropurkkia. Hän ei halunnut kenenkään tietävän, miten sairas hän oli. Sairaus oli heikkoutta, rangaistus, niin hänelle oli opetettu pienestä pitäen. Hän oli vahva ja voimakas naarastiikeri, kovan kuoren alle heikkoudet piilottava.

Antero reagoi salamannopeasti ja kaappasi Mariamin syliinsä ennen kuin nainen kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Anteron rintaa vasten päätä painaen Mariam sopersi vaivoin, sinisin huulin: - Nitrot, käsilaukussa. Antero huusi: -Tilatkaa ambulanssi, heti! ja kaivoi nitropurkkia Mariamin käsilaukusta. Kaikki olivat jähmettyneet paikoilleen, toimintakyvyttöminä. Ensimmäisenä tokeni Bertta, joka kaivoi puhelimensa esiin ja soitti tärisevin käsin hätäkeskukseen. Mitä Orvokki ja Tyyne tuumivat, kun kuulevat tästä uudesta käänteestä? Ensin Jane ja nyt Mariam. Pitää varata kokonainen pullapitko ja avata uusi paketti aromimokkaa, kun asiaa kahvipöydässä yhdessä puidaan, Bertta pohti.

”Siis kuka kol- kolkattu, ja löy- löytynyt mistä!?” Jo aiempien viikkojen tapahtumista ja kommelluksista hämmentynyt ja jos mahdollista niin vielä enemmän hämmennyksissä oleva Eemeli änkytti. Jos ei pakka ole ollut tässä Kotvankylässä sekaisin jo pidemmän aikaa, niin ei sitten missään, mutta että täällä aletaan jo ihmisiä kolkkaamaankin. Mitä ihmettä tässä kylässä oikein tapahtuu? Eemeli mietti ja raapi ankarasti päätään, muttei saanut järkytykseltään mitään järkevää sanaa suustaan.

Bertta puolestaan hengitti kiihkeästi ja kertoi nopeaan tahtiin, että oli ollut ihan normaalisti tulossa kylätalolle harjoituksiin, kun ambulanssi oli tullut tuhatta ja sataa vastaan. Eihän siinä auttanut, kun pistää tossua entistä tiuhemmin toisen eteen ja kipittää tulomatkalla olevan Orvokin pihaan, josko sieltä tihkuisi jotain tietoa. Ja sitähän tihkui. Orvokki, Tyyne ja muutama muukin vanhempi rouva olivat pihamaalla koolla. Orvokki siinä kertoi kädet huitoen, jotta hän sen Pöntisen Jaanan oli löytänyt sieltä metsätien varresta tajuttomana. Raukalla ei ollut ollut edes ulkotakkia, vaan ihan vaan kotimekko ja villasukat. Mihin lie oli kenkänsäkin hävittänyt. Orvokki itse oli ollut matkalla Tyynen luokse viemään vastapaistettuja korvapuusteja, kahvin ja viimeisimpien juorujen toivossa. Sydänhän siinä oli ihan meinannut pysähtyä säikähdyksestä. Tyttöparka oli maannut tien reunassa kuin märkä rätti. Orvokki oli mennyt kiireen vilkkaa Jaanan luo ja koitellut herättää ensin tätä huutelemalla tämän nimeä, vaan kun ei ollut mitään reagoinut, oli ruvennut sitten hirveästi huutamaan apua. Eihän kukaan mitään sieltä metsätieltä kuullut, mutta oli sitten muistanut, että onhan hänellä kännykkä taskussa. Mokoma kapula ei vaan ollut meinannut millään pysyä vapisevissa käsissä. Ensin oli vielä soittanut vahingossa pojalleen, vaan eihän hänestä mitään apuja ollut, kun asuu tätä nykyä Norjassa. Lopulta oli saanut näpyteltyä hätänumeron ja sai kutsuttua apua paikalle. Aika oli tuntunut matelevan hirmuisen hitaasti. Siinä ambulanssia odotellessa oli Orvokki koittanut lämmittää Jaanaa parhaansa mukaan omalla takillaan ja yrittänyt edelleen herätellä tyttöä. Joka yhtäkkiä olikin alkanut osoittaa elonmerkkejä ja mumissut jotain kummallisuuksia Säteestä, Mattiaksesta, Mariamista, Reijosta, moottoripyöräjengeistä, ajojahdista ja ties sun mistä. Tyttöparka. Ei ole tainnut hänen elämänsä olla helpoimmasta päästä ja nyt vielä tuommoinen onnettomuus.

Säde Muuvaara

Hän ajatteli kerron itsestä, en tekemisistäni. Laukaisen joskus latauman. Yö oli ollut edellä kerrotun kaltainen. Yöunet olivat olleet katkonaisia. Ajatukset olivat laukanneet pehmeän petin lakanoissa pyörivän nuoren naisen, unen ja valveillaolon todellisuuden välimaastossa. Öisen unimaailman käsittämätön olotila, mistä ihmeestä tällaiset kuvat tulevat? Ilman mitään liitosta, todelliseen valveillaolon tapahtumiin tai ajatuksiin. Kuluneen yön kuvat  olivat melkein runokuvia, verratessa niitä tavallisiin uniin ja niiden lainalaisiin unikuviin. Aamun sarastava hetki, juuri se herkkä hetki kun hämärä luovuttaa voimansa nousevalle päivälle, ei ole tahdoton hetki. Se on hetki, inventaarin hetki. Yön ajatukset väistyvät uuden päivän tieltä taka-alalle vähitellen, tehden tilaa nousevalle päivälle.

Jaana istui mietteissään ruosteisesti nitisevässä pihakeinussa. Tyynen kissan kiehnäsi taas hänen jaloissaan ja hyppäsi jopa syliin. Kissaa rapsutellen hän pohti, miksi Reijo oli tullut. Mies oli nojaillut keinuun, naureskellut Jaanan käytökselle ja selittänyt kaiken olevan väärinkäsitystä ja olleensa vielä huolissaankin.

-– Jaa-a, niinpä kai, mietti Jaana. Vaikka hän olikin kadonnut niin äkillisesti mökiltä, oli tuosta kaikesta aikaa jo kymmenen vuotta. Tuskin hän tuona yhtenä iltana niin lähtemätöntä vaikutusta oli mieheen tehnyt, ettei tämä ollut voinut häntä unohtaa. Toki hän itsekin oli Reijon muistanut. Vaikka mies olikin komea, hän oli kuitenkin muistanut Reijon aivan muista syistä ja kavahtanut tapaamista. Hänhän kuvitteli miehen sekaantuneen kaikenlaiseen hämärään ja vaaralliseen. Siis miksi? Sitä paitsi Reijohan oli onnellisesti naimisissa näyttävän näköisen Mariaminsa kanssa. Jaana ei kuitenkaan kaikesta miehen selittelystä ja kepeästä jutustelusta huolimatta ollut kyennyt kovin luontevasti olemaan tämän seurassa, eikä hän pitänyt siitä, että mies kaiken hymyn ja selittelyn lomassa kiristeli leukojaan, omituinen tapa. Ei siis ihme, että melko pian oli kiiltävä auto renkaat soraa ruopien kadonnut mutkan taakse.

Jaana istui vanhassa pihakeinussa kirpeässä kevätilmassa. Lapsuuskodin pihapiiri on suunnilleen luonnontilassa. Kaikenlaisia kukkia, villejä ja puolivillejä kasvaisi kesällä luonnonkivistä tehtyjen käytävien välissä.

- Mistäs sinä siihen tupsahdit? Musta kissa on hipsinyt kyöhnäämään jalkoihin, kun hän päästelee leskenlehden kukkaa sormiensa välistä.

Tyyne Muuvaara. Luja, sinnikäs, utelias, ohuthuulinen pitkä nainen. Ikänsä Kotvankylässä asunut. Kymmenen lasta, viisi tyttöä, viisi poikaa. Miehestään jo aika jättänyt. Poikansa Uolevi oli aikoinaan halunnut ottaa sukutilan vetovastuun. Ja kun Uolevi jäi leskeksi, Tyyne hoiti lapsenlapsiaan kuin omiaan. Uolevi oli aamusta iltaan töissä, reilun kuudenkymmenen hehtaarin peltojen ja kahdensadan hehtaarin metsien hoito piti miehen kiireisenä, siihen oli vielä päälle silmänkantamattomiin rantoja ja vuokramökkejä joita näin kevään alkaessa oli syytä huoltaa ja korjailla.

Loistelamppujen valo häikäisi Mariamin valonarkoja, punareunaisia silmiä. Puutuolin rosoinen reuna painoi reisilihaksia. Mattiaksen Sisu-pastillit etoivat. Viimeisen päälle laitettu ja kammattu tumma, kiharainen hius hapsotti, kun hän hieroi ohimoitaan. Hän tunsi, miten koko päivän takaraivossa hiljalleen jyskyttänyt päänsärky odotti hetkeä jysäyttääkseen pään kipukivisateeksi, joka rauhoittuisi vain pimeässä, hajuttomassa ja äänettömässä huoneessa.

- Olisinpa Kuala Lumpurissa Reijon kanssa, enkä tässä sisäsiittoisessa kyläpahasessa, Mariam vaikeroi mielessään.

Antero oli istunut muiden joukossa, hiljaa toistaiseksi, mutta nyt hänen verensä kiehui. Pitikö politiikka sotkea tähänkin harrastustoimintaan! Moni järjestötoiminta on saatu tapettua henkilökohtaisella kiusaamisella tai politikoinnilla. Vai vielä vasemmistolaisuutta, tässä perikeskustalaisessa kunnassa. Onko tästä tulossa parodia, tragedia vai komedia?

Antero mietti omaa poliittista historiaansa, oliko siinä hävettävää tai jotain kunniallista ja kannattaako sitä tuoda enää häpeillen muisteltavaksi vuosikymmenien takaa. Olkoon menneeksi, hän tuumi. Menköön syteen tai saveen!

- linjoja, nimenomaan linjoja pitää kannattaa! huusi Iivari Röntykäinen, joka ryntäsi huoneeseen hikeä valuttaen.

- meinasin myöhästyä, huohotti Iivari harmistuneen näköiselle kuulijakunnalleen, joka ei totisesti kaivannut Iivarin läsnäoloa. Pitikö Iivarin tähänkin sekaantua, mokoma vanha vasemmistolainen!

Eemeli puhui ja puhui. Saneli jotakin komediasta, runoista ja saadun osin jopa itse kirjoitetun käsikirjoituksen muokkauksesta, jotta kaikille varmasti riittäisi puherooleja. Tosin kukapa nyt haluaisikaan pelkän humisevan puun tai haukkuvan koiran roolin.

Hän koitti pyyhkiä vaivihkaa huomaamatta puhuessaan tulleita jännityksen tuomia hikikarpaloita hihanpieleen. Kuinkanhan muut ottavat vastaan hänen ehdotuksensa siitä, että tänä vuonna ei esitettäisikään ihan perinteistä näytelmää.