Kolumni: Äitinä kasvu on läsnäoloa ja antautumista

Näin äitienpäivän alla ajattelen omaa äitinä kasvamistani, sillä sitähän se on ollut, kasvua. Tulin äidiksi täytettyäni juuri 27 vuotta, naimisissa, mutta opinnot kesken. Sain esikoiseni, pian perään toisenkin lapsen. Kun kolmas lapsi jo potki masussa, sain kiskaistua opinnot loppuun. Kymmenen vuotta esikoiseni syntymästä saimme vielä iltatähden neljänneksi.

Lapset ovat oppineet kaikki puoleni, hyvässä ja pahassa. En ole osannut peitellä ylitse pursuavia tunteitani, olen temperamenttinen, itkuherkkä, mutta kova nauramaankin. Osaan onneksi nauraa itsellenikin, perhe kertoo monta hauskaa vitsiä minun toilailuistani. Syliini pääsee aina, kutittelen ja halailen lapsia usein ilman syytä.

Yhtä asiaa olen saanut opetella, nimittäin anteeksi pyytämistä. Olen pyytänyt lapsia kertomaan suoraan, mitä en ole osannut hoitaa parhaalla tavalla. Ei ole helppoa kuulla epäonnistumisista, mutta yritän todella ottaa niistä opikseni. Haluan kannustaa lapsia juuri heille tärkeissä asioissa, enkä tyrkyttää heille omia toiveitani.

Olin omien vanhempieni esikoinen ja hoidossa vierailla jo kolmikuisena. En nuorena haaveillut lapsista, vaan maailmalla matkailusta. Jo ensimmäisen lapsen saatuani huomasin, että tähän on keskityttävä. Halusin olla paljon läsnä, antautua ja oppia. Sitä tämä matka äitiyteen on juuri ollutkin, läsnäoloa ja antautumista. Lapset ovat perineet niin kovan pään kuin temperamentinkin, ja hyvä niin. Saavuttanevat elämässään juuri niitä asioita, joita itse tahtovat. He ovat tottuneet sanomaan mielipiteensä perhekokouksissa, ja nähneet että hyvä riita puhdistaa ilmaa ja päättyy sovinnon tekoon. Kuvia ei tarvitse kumarrella, kompromisseja joutuu tekemään, mutta on tervettä pitää puoliaan ja etsiä omaa tietään. Aikuisenakaan ei pidä unohtaa hulluttelua, kirmailua pitkin poikin maisemaa, riemunhuutoja, tai joskus niitä sadattelujakaan.

Parasta äitiydessä on aito läheisyys lasten kanssa, ne jaetut ilot ja surut, jotka tuo jälkeläinen kantaa äidin korviin retkiltään. On niitä kauheimpiakin hetkiä, kun lapsi makaa viikon teho-osastolla, enkä voi kuin toivoa parasta. On niitä surkeita puheluita, kun toisella on hätä kaukana, ja koitat kulkea atomeina ilmojen halki hänen vierelleen. Sitten ne iloiset kerrat, kun toinen pääsee oppilaitokseen, valmistuu koulusta, löytää rakkauden, saa työpaikan, muuttaa omaan kotiin ja ymmärtää isoja asioita.

Olisin varmasti erilainen ilman lapsia, joiden ansiosta olen ainakin suvaitsevaisempi ja kärsivällisempi. Olen kaukana täydellisestä, ja niin ovat lapsenikin. Täydellisyys on ahdas ja vangitseva häkki, jonne en toivo kenenkään ahtautuvan. Ihan viimeiseen asti meillä on mahdollisuus mokailla, oppia ja ymmärtää uutta, huomioida toisiamme paremmin, kuunnella ja jakaa tätä elämisen kokemusta. Neljän lapsen äitinä saan kokea elämää aitiopaikalta, tuulessa, tuiskussa ja auringossa.

Hyvää äitienpäivää ihan jokaiselle!