Pääkirjoitus 20.7.: Puhumisen tapa
Suomalainen keskustelu yhteisistä asioista kaipaa ryhdinottoa. Tämä on käynyt selväksi, kun on seurannut maan hallitukseen liittyvää keskustelua vanhoista ja uusista verkkokirjoituksista sekä niiden sisältämien asioiden hyväksymisestä.
Keskustella saa. Ja antaa kovaa kritiikkiä. Esimerkiksi maahanmuutosta saa keskustella tiukastikin.
Aika usein väitetään, ettei Suomessa ole sananvapautta. Ettei täällä saa sanoa niin kuin asiat ovat. Se ei pidä paikkaansa. Suomessa saa sanoa ja kirjoittaa mitä tahansa. Käytännössä koskaan sitä ei saa estää. Sananvapautta siis on. Jälkikäteen arvioidaan sitten sanomisen laillisuus, etiikka ja typeryys.
Mutta palataan tuohon keskusteluun. Miksi sitä ei voi tehdä asiallisesti? Miksi pitää pilkata, halveksia ja uhota? Jopa uhkailla ja pelotella.
En usko, että kyse on tyhmyydestä. Kyse on joko siitä, että niin oikeasti ajatellaan tai niillä sanomisilla lasketaan saatavan ääniä vaaleissa. Päästään valtaan. Suomessa on demokratia, vaaleilla päätetään, ketkä ovat vallassa. Se ei tarkoita, etteikö puolin toisin keskustella vaalien välissä kovasanaisestikin. Aina pitäisi muistaa asiallisuus ja toisen kunnioitus.
Myös logiikan puute vaivaa. Tämä kertoo siitä, että ei viitsitä ajatella. On vaarallista, jos sekunnin murto-osassa mieleen juolahtanut vihan purske jää johtoajatukseksi. Päätöksiä ei tehdäkään järkiperusteilla.
Viime aikoina on puhuttu ministerin 15 vuotta vanhoista kirjoituksista ja ihmetellään, miksi niistä puhutaan. Jokainen on varmasti tehnyt virheitä ja ne eivät saa ikuisesti määrittää ketään. Ministeri on ylintä vallankäyttäjätahoa, ei kuka tahansa. Hänen ajatuksillaan on erityistä merkitystä yhteisten asioiden hoidossa. Nytkään kyse ei ole 15 vuoden takaisista lausunnoista, vaan siitä, ovatko ajatukset yhä samankaltaisia. Se lienee jäänyt epäselväksi ainakin uudempien verkkokirjoitusten myötä. Halveksuvasti puhuminen on kiusaamista ja tällöin on hylätty ihmisyysden arvot. Haluaisimmeko kuulla sitä jatkuvasti itse?
